Hyvää Joulua Kissmollin kissalasta!

Pennut kasvavat kohisten. Kaikki ovat reippaita, terveitä ja leikkisiä, ja pentuhuoneen täyttää töminä ja pallojen kilinä. Annabella on superäiti, joka on kärsivällisesti imettänyt, pessyt, kehrännyt ja opettanut lapsiaan. Näistä pennuista voi olla ylpeä. Rakastavaa, loppuelämän kotia etsivät vielä punaiset pojat Kissmollin Goffriller alias Frille alias Lillukka ja Kissmollin Guarneri alias Neri alias Vaneri, sekä lilakilpikonna tyttö Kissmollin Amati, joka on yksinkertaisesti myös kutsumanimeltään Amati.

Neri on pojista leimuavimman punainen ja luonteeltaan suloinen, rakastava ja tarkkaavainen. Neri juoksee ensimmäisenä vastaan ja kipuaa syliin. Se napittaa ihmistä suoraan silmiin ja koskettaa lempeästi tassullaan. 

Neri

Kovin kauaa ei Neri jaksa kameralle poseerata, vaan joulupallolle pitää antaa köniin.

Frille on reipas nuori herra, joka on aina valmis kujeiluun. Se on todella utelias, ja jos jossain rapisee, Frille on paikalla salamannopeasti.

Mikä hitto tuossa heiluu, kyselee Frille. 

Noin. Voiko kissanpentu enää söpömmäksi muuttua?

Star, rekisterinimeltään Kissmollin Stradivari, on punaisista pojista vaalein. Se on koko ajan ollut pennuista kookkain, ja jo kuusiviikkoisena painoi reilusti yli 700 grammaa. Star on kova poika syömään ja nukkumaan, mutta tarpeen tullen vauhtia riittää kuin formuloissa konsanaan.

Star on todella lupaavan näköinen kissa. Se on kookas, tasaisen värinen ja sopusuhtainen, silmien muoto on hyvä ja korvat mukavasti. Mutta ulkonäköä tärkemämpi on sen leppoisa luonne, se on poika sulaa kultaa.

Amati ei ollut (taaskaan) poseeraustuulella. Tässä tytössä on tulta ja tappuraa, ja vaikka se on kevein, ei sitä asenteessa huomaa. Amati kertoo mielipiteensä asioista sähäkästi, ja painaa häntä oravalla veljiensä perässä. Amati on kaunis, todella kaunis, kuin kukkanen.

Ja oih, Nano-nalle, Kissmollin Montagnana, sydämet sulattava lila poikavauva. Nanossa on jotakin hyvin erityistä, se on rakastava ja rakastettava, pussattava kehruri, joka osallistuu innokkaana kaikkeen, ihan kaikkeen. 

Joskus Nano pysähtyy hetkeksi mietiskelemään maailmanmenoa.  Ihmistään se rakastaa suurella intensiteetillä. Nano on tulevaisuudessa tavattavissa romanttisissa merkeissä, olkaapa burmaneitoset tarkkana.

Itsenäisyyspäivän sulostuttajat

Annabella sallii pentujen mönkiä pesästä pois, mutta vahtii haukansilmillään, etteivät lapset hortoile liian kauas. Olen yrittänyt tarjota kiinteää ruokaa, mutta vain Neri lipaisi mössöä kielenkärjellään ja poistui paikalta niin nopeasti kuin pääsi (mikä ei ole vielä ole todellakaan huima vauhti). Mutta jos  painot nousevat emonmaidolla, ei ole mikään kiire totutella kiinteään ruokaan.

Hän on Frille, pienin mutta uteliain pennuista. Aika loistava punainen hehku päässä, vai mitä?

Star eli Stradivari kasvaa aivan omilla käyrillään. Se syö, syö ja syö, ja sitten se nukkuu. Mutta kyllä vauhtiakin löytyy tarvittaessa.

Kieli tötteröllä ilmaa maistelemassa. Star on hieman vaaleamman värinen kuin Frille tai Neri, ja uskon sen olevan väriltään creme.

Neri on keskikoinen ja leikkisä kaveri.

Neri on punainen, ei epäilystäkään.

Pieni Nano-poika on äärettömän suloinen, mietiskelevä runoilijasielu, joka muistuttaa kaikin tavoin Annabellan veljeä, iki-ihanaa Nomi-enoa. Katraan ainoa tyttö, Amati, lilakonnakaunotar, kieltäytyi tänään poseeraamasta kameralle, mutta yritämme pian uudestaan. Tyypillinen nainen, ehkä tukka ei ollut hyvin joten kuvaa ei saanut ottaa!

Oho, maailma onkin iso!

Pennut ovat kahden ja puolen viikon ikäisiä, ja alkavat hoksata universumin olevan paljon luultua isomman. Siis pesän jälkeenhän maailma jatkuu! Ne tuntevat oman perheen jäsenet hajusta ja nuuhkuttavat uteliaasti kasvoihin napittaen, mutta vieraille sähistään. Vain hetken: ne lukevat emon käytöstä, ja jos Annabella on rento, nekin rentoutuvat. 

Punainen poika Frille, Kissmollin Goffriller, on valtavan utelias. Pää huojuen ja jalat vapisten se ponnistelee pesän reunalle katsomaan, kuka tuli.

Frille ja Neri, pojannaskalit pää täynnä kepposia.

Oi, Amati-neito, pentueen ainoa tyttö, on todennäköisesti lilakilpikonna. Amati on kookas ja itsevarma pieni kissatar, joka jo nyt tuntuu katsovan veljiensä kohellusta ylemmyydentuntoisena. Amati on erittäin lupaavan näköinen burmalapsi.

Annabella ansaitulla lepotauolla hyvin tyytyväisenä itseensä. Se on aika hurjapäinen emo, kaikki talon kissat ovat saaneet turpaansa, ja nyt se pitää pitää visusti suljetun oven takana. Ihmisiin ja koiriin se suhtautuu rennosti. Se makoilee kumeasti kehräten tunti toisensa jälkeen pesäkopassa imettämässä, pesee lapsiaan ja välillä myös kopan seiniä. Täydellinen perheenäiti.

Pentujen unta on hauska seurata. Tassut sätkivät, suu lupsuttaa ja silmät saattavat olla apposen auki. Mitä lie uneksivat kahden viikon elämänkokemuksellaan?

Kuva Elviksen ja Annabellan lemmenlomalta alkusyksyltä. Elvis jätti muistoksi paitsi viisi lapsukaista, myös tehokkaasti ja perusteellisesti merkatun patjan.

Ikää viikko

Kissavauvat ovat kasvaneet käyrillä ja tuplanneet syntymäpainonsa ensimmäisen viikon aikana. Silmät alkavat raottua, suloiset ruusunnuppusuut osaavat jo haukotella ja lystikäs kehräyksenratina täyttää pesäkopan. Viralliset nimet on päätetty: Kissmollin Stradivari, Guarneri, Goffriller, Amati ja Montagnana, kuuluisien italialaisten viulunrakentajamestarien mukaan. Stradivari, punainen poika, on jo löytänyt oman kodin, jossa se saa nimekseen Star, mikä on Elviksen pojalle mitä sopivin nimivalinta.

Pieni Goffriller, Frille, on kiireisin silmienavauksessa, se ei halua jättää draamasta nimeltä Elämä mitään näkemättä. Frille on pieni nero, joka ottaa pennuista eniten kontaktia ulkomaailmaan.

Myös isoin tyttö, Amati, availee silmiään. Amati muistuttaa kovasti äitiään Annabellaa vauvana. Se on kookas, rauhallinen ja määrätietoinen, aivan kuten Annabella pienenä. 

Muuttopuuhissa

Jo viikkoja ennen synnytystä Annabella katseli 11-vuotiaan tyttären sänkyä sillä silmällä, että tuonne minä meille kodin pystytän. Mielestäni ajatus oli naurettava, huonehan pursuaa legorakennelmia, pikkuruisia eläimiä ja nukkekoteja, askartelutarvikkeita, värikyniä, pehmoleluvuoristoja ja posliinikissoja. Joka paikka oli täynnä koloja, joihin pentu voi kadota. Ovi pantiin lujasti kiinni, ja synnytyspesä laitettiin rauhalliseen makuuhuoneeseen. Sinne Annabella kyllä synnytti, mutta muutti pennut pian makuuhuoneen toiseen nurkkaukseen. Eilen se sitten päätti, että nyt mennään, ja kantoi lapset toinen toisensa jälkeen tyttären sänkyyn syvälle täkin ja pehmoeläinten uumeniin. Kannoin pennut takaisin. Annabella palautti ne. Kannoin takaisin, ja Annabella taas palautti. Se oli hermostunut, mutta päättäväinen. Pennut alkoivat vikistä nälkäänsä, ja koska vikinästä Annabellan päättäväisyys vain yltyi, annoin periksi. Sain sentään ujutettua pehmopesän lapsen sängylle jotta kodissa olisi edes hieman tukevuutta, ja sinne Annabella rauhoittui. Nyt se on syöttänyt pentuja majesteettisen kärsivällisesti, ja painot ovat kehittyneet esimerkillisesti. 

Punainen poika tirkistelee maailmaa Annabellan haukankatseen alla.

Hän on kaunotar! Noilla pikkuruisilla kynsillä tullaan repimään vielä monet verhot ja nojatuolit, mutta tällä naamalla sen saanee anteeksi.

Kaunotar on varsin sähäkkä, Momolle sähistään olan takaa.. Momo haluaisi epätoivoisesti hoitaa pentuja, ja vaikka se näyttäisi sopivan Annabellalle mainiosti, en anna sen koskea vauvoihin.

Neljäs päivä

Lienee poikkeuksellista, jos kissapentueen kasvamisessa ei tapahdu mitään poikkeuksellista, ja tässä suhteessa olemme normaaleja, koska emme ole normaaleja (kuten juuri huomasitte äskeisestä lauseestani).

Annabella oli synnyttänyt täsmälleen laskettuna päivänä normaalikokoisen pentueen, normaalissa ajassa, ja se käyttäytyi täysin keskivertokissanaaraan tavoin. Pennut olivat virkeitä vaikkakin hieman pieniä. Kolmantena päivänä Annabella alkoi vuotaa kirkasta verta, ja kiikutimme sen ja pennut eläinlääkäriin. Röntgenissä ei näkynyt mitään, onneksi, mutta kohtuun oli jäänyt jälkeisiä tai paloja kuolleesta pennusta. Annabella sai oksitosiini- ja antibioottipistokset. Vastaanotolla se käyttäytyi itsevarmasti ja rauhallisesti, mutta kun pääsimme kotiin, se alkoi maukua ja kulkea edestakaisin hermostuneena ja selvästi hätäisenä. On aivan luonnollista, että se koki pentujen turvallisuuden uhatuksi. Pentujen muuttaminen alkoi. Eikä Annabella suinkaan kantanut pentuja sievästi niskasta, vaan näytti kuin se olisi upottanut hampaansa suoraan mahan läpi, tai otti pennun pään suuhunsa. Minä kuljin  perässä ja yritin ohjata muuttoa johonkin edes etäisesti järkevää paikkaa muistuttavaan koloon. Viimein sain sen asettumaan sängylle pahvilaatikkoon, vaikka sieltäkin se on yrittänyt muuttaa muutamaan otteeseen.

Rauhattomuutensa takia se ei malttanut imettää, eivätkä pennut saaneet painoa. Viimein, yöllä kello kaksi, se huokaisi syvään ja asettui pentujen viereen. Koko yön ne olivat syöneet hartaasti, koska painot olivat nousseet aamuun mennessä.

Yksi pentu päätti avata silmänsä kypsässä kahden vuorokauden iässä, mutta koska ensimmäinen, mitä se maailmasta näki, oli minun naamani, se painoi silmänsä takaisin kiinni.

Näillä kuvilla ei voiteta valokuvauskilpailua, mutta pääsemme sentään kurkistamaan kissavauvojen arkeen. Älkää peljätkö, kunnon valokuvaaja tulee paikalle huomenna!

Pikkuinen jalkapohja, eikö olekin liikuttava! Alustavan värianalyysin mukaan pentueessa olisi kolme punaista poikaa ja kaksi suklaakilpikonnatyttöä. Tämä arvaus muuttunee vielä.

Momo rakastaa pentuja, ja Annabella suhtautuu koiriin täysin luottavaisesti. Mutta nyt opimme, että jo puolen vuorokauden ikäinen pentu osaa sähistä (todella pelottavasti) koiran hajulle. 

Neljäntenä päivänä Annabella vaikuttaa taas rauhalliselta emolta, ja pentujen imeminen näyttää organisoidummalta kuin aiemmin.

Pieni punapää ei-niin-imartelevassa poseerauksessa.

Hän on kaunis! Pikkuinen suklaa, tai suklaakonna, joka aluksi oli muita hitaampi ja väsyneempi. Mutta eipä ole enää!

Toiveitten täyttymys: Kissmollin viides pentue syntyi 11.11.

Monien vaikeuksien ja epäonnisten astutusyritysten jälkeen Annabellan onnistunut odotus tuntui ihmeelliseltä. Mutta vielä ihmeellisempiä ovat varhain tiistaiaamuna syntyneet pienokaiset. Ne ovat pikkuruisia eläviä taideteoksia, täynnä elämänhalua. Voi, ne pienen pienet polkuanturat! Miniatyyrinenänpää! Ja päättäväinen möngerrys emon perässä! Ja miten niin olen höpsähtänyt?

Vielä lauantaina Annabella oli näin muhkea ilmestys, ja saikin kuulla ilman hienotunteisuuden häivääkään olevansa Annaballo. Se alkoi etsiä pesää jo lauantaina, mutta pennut se synnytti täsmälleen laskettuna päivänä, 66 vuorokautta astutuksesta. Annabella oli rauhallinen synnyttäjä, se aloitti homman itsekseen yön tunteina, ja ääntäkään päästämättä saattoi maailmaan pentunsa. Koko ensimmäisen vuorokauden se on ollut pesässä imettämässä ja putsaamassa, ei pienintäkään merkkiä epävarmuudesta, vaikka se on emona ensikertalainen. Olen ylpeä Annabellasta! Ja isi Elvis siellä etelässä voi olla varma, että hänen ladynsa hoitaa pennut esimerkillisesti. 

Väreistä ja sukupuolesta en voi sanoa vielä mitään, paitsi että varmuudella ne ovat joko tyttöjä tai poikia. Pennuista kaksi on suklaan tai lilansävyisiä tai niiden konnamuunnelmia, kaksi punaista ja yksi on joko creme tai punainen. Ei olisi haitannut, vaikka ne olisivat olleet hieman painavampia, kevein oli 60 grammainen ja painavin 68 grammainen, mutta kovin tarmokkaasti ne kaikki tissillä roikkuvat, ja painojen kehitys on ollut tähän mennessä normaalia.

Hän on jo persoona! Häntä on kutsuttu Tötterötukaksi ja MiniElvikseksi, ja Suuren Staran elkein hän maailmaan tulikin, kuin huutaen: "Täältä mä tulen, pois alta! Missä mun fanit on?"Hän kiljui välittömästi palvelua ja pienet tassut viuhuivat villisti joka ilmansuuntaan. Hänestä kuulemme vielä!

Ensimmäistä pentua Annabella teki pitempään kuin muita, ja tämä pentu vaikuttaa hieman hitaammalta kuin sisarensa, ja se väsähtää imemiseen helpommin. Seuraan sen kehitystä tarkasti. Tänään se on ollut selvästi virkeämpi ja hyvin päättäväisesti pukki Tötterötukkaa tieltään. Nyt peukut pystyyn pikkuiselle suklaapennulle, jotta se jaksaa taistella itsensä elämään.

Odottava emo

Annabella alkaa olla todella paksussa kunnossa! Laskettu aika on 11.11. joten mahalla on aikaa kasvaa yli kaksi viikkoa. Annabella syö paljon, vähän kerrallaan, mutta usein. Hieman jännittää, millainen joukkue sieltä oikein on tulossa. 

Vielä syyskuussa Annabella oli hoikka tyttö.

Vihdoinkin pentuja!

Neljäs kerta toden sanoo! Annabella oli tavannut romanttisissa merkeissä Englannista ostetun Arkielin kanssa kolmesti, ja ensimmäisellä kerralla se todennäköisesti tuli kantavaksi, mutta pennut jostakin syystä imeytyivät pois, kissoilla näin käy silloin tällöin tuntemattomasta syystä. Toinen ja kolmas kerta menivät mönkään, koska Arkiel on astujana tamppaaja: se on kovin innokas, mutta sillä ei riitä kärsivällisyyttä viedä asiaansa loppuun, vaan se jää selkään polkemaan ja turhauttamaan tyttörukkaansa. Olin jo aivan epätoivoinen, mutta koska Annabella on joka suhteessa hieno kissa, en halunnut leikkauttaa sitä ilman että olisin tosissani yrittänyt.

Niinpä sovin treffit iki-ihanan punaisen komistuksen, Korennon Omarin alias Elviksen kanssa. Heti Annabellan juoksun alettua varasin lentoliput Helsinkiin (ei tullut ihan halvaksi) ja tapasin lentokentällä Elviksen omistajineen, ja sieltä liihotimme takaisin Ouluun. Elvis hurmasi lentokoneellisen ihmisiä lentohenkilökunnan mukaanlukien. Mutta kuinkas sitten kävikään: vein Elviksen Annabellan luo, joka kaikin tavoin ilmaisi inhoavansa uutta sulhastaan. Se antoi ympäri korvia, sähisi ja pakeni, ja Elviskin suuttui siinä rytäkässä. Kissat piti eristää. Vihanpitoa kesti kaksi päivää, ja kun Annabella viimein suli, ei Elvistä enää kiinnostanut. Annabella kiehnäsi, pyöri ja kutsui kurnahdellen, mutta Elvis ei katsonut sinne päinkään, seurusteli vain ihmisten kanssa. Masentuneena lennätin Elviksen viikon päästä takaisin.

Päätin leikkauttaa Annabellan heti seuraavan juoksun jälkeen. Sen astutusyrityksiin oli palanut rahaa melkoiset summat, tuloksena puhdasta nollaa. Juoksua kuitenkaan tullut, vaan eräänä aamuna ällistyneenä huomasin Annabellan mahan pullottavan. Nisiä en ollut vaivautunut tiirailemaan, enhän ollut nähnyt nuortaparia kertaakaan puolta metriä lähempänä toisiaan. Mutta kun mahan alle kurkistin, loisti siellä rivi kirkkaanpunaisia jalokiviä. Viimeinkin! Elvis, olet sankarini!

Martta

Huonoa tuuria

Annabella on kaksi kertaa treffannut Arkielin kanssa, mutta vielä ei ole onnistanut pentujen kanssa. Yritämme kuitenkin  vielä, sen verran vaikeaa oli brittiherran saaminen Suomeen, ja sekä Annabella että Arkiel ovat terveitä, isoja, kauniita, upealuonteisia ja hyväsukuisia kissoja. Annabella on jo kolmevuotias ja ollut pillereillä aika kauan, joten hedelmällisyyden palautumisessa kestänee jonkin aikaa.

Ensi viikonloppuna Burre, Arkiel ja Menuetti, tuttavallisemmin Metti, kokeilevat onneaan POROKin kansainvälisessä kissanäyttelyssä.

Pentu-uutisia!

Annabella odottaa pentuja! Treffit GB*Wendele Arkielin kanssa olivat onnistuneet, vaikka sulhanen oli vasta kymmenen kuukauden ikäinen. Pentujen odotetaan syntyvän kesäkuun vaihteessa, ja värivalikoima on kattava; vain ruskea ja ruskeakilppari ovat mahdottomuus tälle parille. Mutta joukko punaisia, suklaita, liloja, sinisiä, cremejä ja pikkuisia lila-, sini- ja suklaakonnia voi olla tulossa. Ja punaisia tyttöjä, mikä on kissamaailmassa aika harvinaista!Tuleva emo voi hyvin. Se syö ja nukkuu paljon, mutta muistaa välillä olevansa Tarzanin hengenheimolainen killuen milloin verhoissa, milloin kiipelypuussa, ja loikkien varjojen perässä kahden metrin korkeuteen seinälle.

Burren pennut Arkhitekton-kissalassa kasvavat kovaa vauhtia. Ruskeita poikia on neljä ja kilpparityttöjä kaksi.

Burren lupaava, suloinen ja leikkisä poika

Arkhitekton Melodia, Burren kaunis tytär

Tämä komistus on lullukkapoika Wendele Arkiel, ISO punainen burmaherra Englannista. 

Kissmollin Annabella, tuleva emo

Burresta on tullut isä!

Meidän pikkuruisesta Burresta on kasvanut paitsi komea nuori kollipoika, myös tullut isä Arkhitekton-kissalan pennuille. Näyttelymenestystäkin on tullut, Burre on nyt Champion. Aika hyvin siltä 53 grammaisena syntyneeltä pikku kirppuselta! Mutta jo alusta asti pystyi näkemään Burren valtavan elämänhalun ja sinnikkyyden, ja pienestä taistelijasta on kehkeytynyt mitä hellyttävin ja leppoisin kollipoika. Tai no, oli hänelläkin vaiheensa, alkaen pyykkikoneen merkkauksesta ja niin tehokkaasti kusella kyllästetyistä verhoista, että ne melkein pysyivät itsekseen pystyssä - tässä projektissa korvaamattomana apuna toimi vieraileva kollitaiteilija Arkiel -, päättyen implanttiin. Burre ei nyt ole käytettävissä kollimarkkinoilla vähään aikaan, mutta toivottavasti myöhemmin. Katsokaa ja ihailkaa Jojon ja Burren pentuja:

Reipas hurmaajatar, kilpparityttö. Täydellinen pieni rimpsessa, jonka suloisuus tulee aukomaan hänelle kaikki ovet.

Kolmeviikkoiset alkavat ottaa kontaktia ulkomaailmaan ja tuntevat hyvin omien ihmistensä äänet ja hajut. Voi vain arvailla, mitä ajatuksia tummien silmien taakse kätkeytyy.

Velipoika yritetään rusentaa koko 400 gramman painolla.

Pojat ovat poikia, jo näin pieninä. Aina on aikaa nahisteluun.

Katsokaa, hammas!

Ruskea poika sulattaa sydämen!